Julkaistu 2005. WSOY. (s. 375)

Leijonaemojen tarinat on kirja erityislapsen äitiydestä. Leijonaemot ovat äitejä, jotka ovat kasvaneet leijonan mittoihin pitäessään lastensa puolia. He kertovat kirjassa rehellisesti lasten myötä muuttuneesta elämästä ja tunteistaan. Epätoivon hetkistä on kasvanut uudenlaista voimaa kestää koettelemukset. Lasten sairauksienkin kanssa sopeutuu elämään hyvää, onnellista elämää. Erityislapset ovat pieniä taistelijoita, joilta heidän vanhempansa ovat saaneet merkittävimmät oppitunnit rakkaudesta, uskosta ja toivosta.

Kirja tarjoaa vertaistukea erityislasten vanhemmille ja läheisille. Kirja toimii myös aivan uudenlaisena sillanrakentajana vanhempien ja terveydenhuollon ammattilaisten väliselle vuoropuhelulle. Äidin epätoivoinen taistelu lapsensa hengen ja terveyden puolesta asettaa monenlaisia haasteita henkilökunnalle. Leijonaemo ei aina jaksa olla diplomaatti. Tämän kirjan tarkoitus on myös lisätä ymmärrystä siitä, miten asiat koetaan potilaan ja omaisten näkökulmasta. (takakansi)

Valehtelisin, jos väittäisin kirjan olevan kevyt lukeminen muiden kirjojen joukossa. Sitä se ei ole, vaan erittäin surullinen ja raskas. Mutta silti kirjasta huokuu toivo ja elämän ilo. Toivo, jota olen itsekin kaivannut, koska minä olen myös erityislapsen äiti. Lapsellani ei tosiaan ole samaa sairautta kuin kirjan lapsilla, mutta äitien - leijonaemojen - ajatukset olivat pääasiassa samanlaisia. Tämän tien käy jokainen, joka synnyttää sairaan lapsen tai jos lapsi myöhemmin sairastuu. Surusta nousee aina kauneutta - ja taistelutahtoa.

1 erittäin huolestuttava piirre löytyi kirjasta: vähenevät resurssit sairaaloissa ja hoitohenkilökunnan uupumus. Kauhistelin välillä, miten ihminen, joka on valinnut ammatikseen sairaanhoitajan tai lääkärin, voi käyttäytyä niin välinpitämättömästi sairasta ihmistä kohtaan, erityisesti kun kyseessä on pieni, puolustuskyvytön lapsi?

Suosittelen tätä kirjaa vertaistueksi erityislasten vanhemmille sekä läheisille. Mutta erityisesti sairaaloiden hoitohenkilökunnalle sekä ihmisille, jotka päättävät mm. tuista. Itse olen käynyt todella pitkän taistelun mm. Kelan päättäjien kanssa niin itsestään selvästä asioista. Asiat pitäisi aina käsitellä yksilöinä ja henkilökohtaisina, ei papereista lukemalla.