Alkuperäinen teos The Fifth Child, ilmestynyt 1988. Suomennettu 1989, suomentaja Heidi Järvenpää. Otava. (s. 160)

Kun Harriet ja David tapaavat ensimmäisen kerran, he tietävät että he ovat luodut toisilleen. Kumpikin haluaa suuren talon, vanhanaikaisen perhe-elämän, monta lasta. Kaikki sujuu juuri niin kuin he ovat suunnitelleetkin. Aina siihen saakka kun Harriet alkaa odottaa viidettä lastaan. Jo raskauden alussa lapsi käyttäytyy odottamattomasti. Kun lapsi sitten syntyy, Harrietin ja Davidin perhe-elämä muuttuu täysin. Tämä lapsi, alun alkaen liian suuri, liian vahva, äänekäs, raivostuneesti käyttäytyvä yksilö, vaatii vanhemmiltaan aivan muuta kuin aikaisemmat lapset. (takakansi)

Kirjan lukeminen oli kuin yhtä suurta kirjettä, puuttuvan lukujaon vuoksi. Välillä teksti oli puuduttavaa ja selvät kirjoitusvirheet häiritsivät. Muuten kirja itsessään tarjosi paljon ajattelemisen aihetta ja omat ajatukseni kulkivat melkolailla yks yhteen Harrietin kanssa. Koska olen itsekin erityislapsen äiti.

En voi sille mitään, mutta minulla henkilökohtaisesti ärsytti kirjan henkilöiden tekopyhyys ja ajattelumalli "onneksi ei meillä", koska erityislapset ovat olleet vaiettu asia yhteiskunnassa ja sellaisen vanhemmat ovat suoranaisia "rikollisia". Ehkei nykyään enää ajatella näin jyrkästi, mutta en voi kieltää, ettenkö itse näin välillä ajattelisi. Onneksi nyky-yhteiskunta on nyt suvaitsevaisempi ja kaikesta voidaan sekä uskalletaan puhua. Ja nykyään löydetään syy, miksi joku käyttäytyy niin ja millainen sairaus on mahdollisesti kyseessä. Oli karmivaa lukea, millaista on ollut ennen, kun mistään ei ole tiedetty mitään. Onneksi vammainen ihminen saa nykyään enemmän ihmisen arvoista kohtelua.

Suosittelen kirjaa, vaikka välillä tuntui raskaalta ja vaikea lukuiselta.

 

ps. jostain kumman syystä blogini ei anna julkaista kommenttejani, vaikka kuinka yritän tehdä ohjeiden mukaan.