Ilmestynyt 2010. Otava. (s. 383)

Avioliitto. Asuntolaina. Auto. Toimittajana työskentelevän Antti Pasasen elämä on mallillaan ja Pia-vaimo viimeisillään raskaana. Kunnes Naistenklinikan edessä kaikki muuttuu. Tuhiseva käärö syliinsä tyrkättynä Antti katsoo, kun taksin perävalot häipyvät näkyvistä, taksin takapenkillä Pia ja heidän tulevaisuutensa ydinperheenä.

"Hyvästi seksi, baari-illat ja juttukeikat. Tervetuloa puklurätti, äidinmaidonvastike ja Teletapit. Mutta mistä hitosta tällainen äijä löytäisi ne kivikautiset äitigeeni?" (takakansi)

En tiedä muista, mutta minusta Yösyöttö oli hersyvän hauska. Surullisella tavalla hauska, jonka huumori iski minuun täysin. Välillä muu perhe oli ihan ihmeissään, että mitä se äiti taas hihittelee itsekseen. Tunnistin nimittäin itseni aika monta kertaa niin Pasasen Antista kuin hiekkiksen äideistä: Väsyneestä-Lindasta, Puolukka-Pihlasta, Tupperware-Nellistä, Kauppakassi-Juliasta, Jannika-Pinkistä sekä Ennistä. Tulin siihen tulokseen, että meissä jokaisessa äidissä on pieni palanen heistä jokaisesta.

Yösyöttö on ehdottamasti must juttu pariskunnalle, joka odottaa ensimmäistään. Siinä on paljon sellaista, mitä ei opita kirjoista vaan toisilta äideiltä tai iseiltä: en nimittäin tiennyt itsekään ettei lanttua saa antaa alle yksivuotiaalle ja antibiootit pitää hakea vihreään räkään, ei kirkkaaseen - ja minulla on kolme lasta, joista jokainen on sairastanut useita korvatulehduskierteitä! Oma tietämättömyyteni tosin johtuu varmaan siitä, että asumme sen verran syrjässä eikä hiekkalaatikoita tullut kierreltyä, joten vertaistuki jäi saamatta. Mutta onneksi näiden pienempien kohdalla vertaistuen saamista on helpottanut netti ja tietokone:  voi verkostua verkossa. Tosin joskus on pakko päästä ulos, jottei ihan mökkihöperöidy, ja hypätä lasten kanssa autoon ja ajella kaupungin suurimpaan leikkipuistoon: sinne kun kokoontuu kaikki äidit (ja isät).

Yösyöttö on kertomus ennen kaikkiaan siitä, että jokainen vanhempi on lapselleen se paras vanhempi: ei tarvitse olla supersankari ja yltää suuriin tekoihin, vaan riittää että lapselle on läsnä ja rakastaa häntä sellaisenaan kuin hän on.

-Terve sitten, se sanoi ja lähti. Kun ovi kolahti sen perässä kiinni, istuin takaisin nojatuoliin ja nostin pojan syliini. Tuijotin sitä suoraan silmiin.

- Sun äiti pimahti.

Poika reväytti leveän hymyn. (s. 63)