Alkuperäinen teos Barneregjeringen, ilmestynyt 2008. Suomennettu 2010, Katriina Huttunen. Tammi. (s. 652)

Eräänä päivänä Max Berg saa postikortin, jossa lukee: Tosi todellisuus tulee pian. Hypetys lisääntyy kuukausi kuukaudelta ja Lapsihallitus-postikortteja satelee postilaatikoihin. Kesän koittaessa Max ja yhdeksäntoista muuta lasta kuljetetaan keskellä Norjan vuonoa sijaitsevaan Äärisaareen. Viidenkymmenen päivän ajan lapset asuvat saarella tosi-tv-kameroiden valvovan silmän alla, tutustuvat toisiinsa, ystävystyvät, ihastuvat, riitaantuvat, muodostavat puolueita ja valitsevat keskuudestaan pääministerin.

Saari tuntuu aluksi suorastaan paratiisilta. Siellä on kaikkea mistä lapsi voi haaveilla. Kaikki ei kuitenkaan suju leikiten, kun peli alkaa koveta. Saarella on noudatettava Peruslakia. Salaperäinen rajavartija tohtori Esmeralda Neilikka ei ole fyysisesti läsnä, mutta saa tietää kaiken. Jokainen lapsi saa saarelle tullessaan kymmenen pistettä, vihreän T-paidan ja valkoisen muovikellon, jonka kautta seurataan ohjeita ja pistetilannetta.

Kuka tai ketkä selviävät saarella? Niklas, Johan, Ibrahim, Irene, Mimmi, Julie, Kjersti, Mauretto, Boris, Pia, Tale, Amanda, Maria, Peder, Sara, Truls, Lars, Egil - vai Max, joka haluaa pysäyttää ilmastonmuutoksen ja köyhien riistämisen? (takakansi)

Kirjan loputtua minulla pääsi helpotuksen huokaus! Huh, enpä ollut aikoihin lukenut niin puuduttavaa kirjaa kuin Lapsihallitus!

Käydessäni kirjastossa, löysin tämän kirjan lasten- ja nuortenosastolta. Päättelin kirjan takakannen perusteella kirjan olevan suhteellisen hauska ja kevyt lukukokemus, joka tarjoaa erilaista vaihtelua aikuisten kirjojen maailmaan. Erilaista vaihtelua se nimittäin tarjosi, mutta hauskuudesta ja kevyestä lukukokemuksesta ei ollut tietoakaan.

Kirja vilisi yhtenään sivistyssanoja (jossain vaiheessa ajattelin kaivaa sivistyssanakirjan esiin), kirjailijan mielipiteitä mm. ilmastonmuutoksesta ja maailman menosta, ja jos joku oli tarkoitettu hauskaksi, se meni mielestäni mauttomaksi. Jos kirjan päähenkilöinä olisi ollut vanhempia lapsia kuin 8-13 -vuotiaat, kirja olisi saattanut olla uskottava. Mutta se, miten tuon ikäinen osaa luontevasti käyttää sivistyssanoja, joista minulla itselläni ei ole hajuakaan, tuntui hieman kornilta.Muistelin omaa lapsuuttani, ja mietin tyttäreni ikäisiä lapsia, eikä mieleeni tullut ketään, joka olisi muistuttanut näitä lapsia. Tottakai jokainen lapsi on ollut tiedonhaluinen tuossa iässä, mutta minusta Lapsihallituksen lapset vaikuttivat huomattavasti vanhemmilta...

Kirja on ajankohtainen lukukokemus ja kirjailijalla oli mielenkiintoisia ajatuksia, mutta mielestäni tämän kirjan olisi voinut hyvin tiivistää puoleen, sillä kirjailija sortui monessa kohtaa jaapaamiseen ja juonen punainen lanka oli välillä kadoksissa.