Alkuperäinen teos Catching Fire, ilmestynyt 2009. Suomennettu 2010, suomentanut Helene Bützow. WSOY. (s. 354)

Nälkäpeli on ohi, mutta kärsimys ei. Juuri ennen koko maan kattavaa voitonkiertuetta, jolle voittajapari pakotetaan, presidentti Snow tekee epämiellyttävän vierailun Katnissin kotiin. Hän syyttää tyttöä siitä, että hänen käytöksensä pelissä yllyttää ihmisiä kapinaan. Lisäksi hän on saanut vihiä, että Katnissin ja Peetan suhde olikin tekaistu! Voiko heidän kihlautumisensa yleisön edessä vielä pelastaa tilanteen? (sisäkansi)

"Presidentti Snow´n vierailu. Vyöhykkeet kapinan partaalla. Suora uhkaus Galen tappamisesta ja lisää tulossa. Kaikki rakkaani ovat tuomittuja. Ja kuka tietää, kuinka moni muu joutuu vielä maksamaan minun teoistani? Jos en pysty kääntämään kurssia kiertueen aikana. Tyynnyttämään rauhattomuutta niin, että presidentti lakkaa huolehtimasta. Mutta miten? Todistamalla aukottomasti koko tälle maalle, että rakastan Peeta Mellarkia.

Minä en pysty siihen, minä ajattelen. En ole niin hyvä. Meistä kahdesta Peeta on hyvä, ihminen josta on helppo pitää. Hän saa ihmiset uskomaan mitä tahansa. Minä olen se, joka nipistää suunsa kiinni ja pysyttelee taka-alalla ja antaa hänen hoitaa puhumisen niin pitkälle kuin suinkin. Mutta Peeta ei ole nyt se, jonka on todistettava rakkautensa. Se olen minä." (takakansi)

Vihan liekit käynnistyy mielestäni paljon hitaammin kuin trilogian ensimmäinen osa. Jännitystä tarjoaa hieman pelätyn presidentin vierailu Katnissin kotiin ja henkilöiden pitäminen varpaillaan, mutta minusta kahden ensimmäisen osan lukeminen alkoi olla puuduttavan tylsää. Mietin pariin otteeseen mikä kirjasta on tehnyt niin suositun ja kehutun: mitään ei juuri tapahtunut! Välillä teki mieli jättää kirja kesken, mutta päätin kuitenkin lukea sen loppuun.

Varsinainen jännitys alkoi vuosittaisen Nälkäpelin myötä. Kirjassa on yllättävä käänne (joka ei minulle tullut yllätyksenä, koska olin ehtinyt jostain lukea spoilaavan arvostelun) ja kun peli käynnistyi, en malttanutkaan enää jättää kirjaa kesken ja luin lopun saman päivän aikana. Mielestäni Vihan liekeissä oleva Nälkäpeli oli paljon jännittävämpi kuin trilogian ensimmäisessä osassa.

Suzanne Collins osaa totisesti kertomisen taidon. Tykästyin jälleen pariin sivuhenkilöön, mutta itse päähenkilö tuppasi ärsyttämään. Mikä on sinällään harvinaista, sillä eikö päähenkilöitä kuuluisi yleensä rakastaa?