johnlennonin-normal.jpg

Ilmestynyt 2012. Johnny Kniga. (s. 189)

"Minun muistoni ovat minun totuuteni. Olivatpa ne kuinka väritettyjä tahansa."

Johannan elämää hallitsee valkoinen piano, jota kukaan ei enää soita. Aikuisuuden traumatisoima ja ihmisiä kartteleva nainen kieltäytyy muistamasta miksi. Vain kiintymys velipuoleen saa jaksamaan päivästä toiseen. Johanna ja Markus. John ja Yoko.

Hirttoköytensä huolella valinnut Erkki on vetäytynyt mökilleen miettimään hautajaisjärjestelyjään. Ikänsä kuorossa kunnostautuneelle miehelle tärkeintä on, ettei kukaan veisaisi hautajaisissa nuotin vierestä. Sitä odotellessa on vielä postitteva tunnustuskirje ja kiitettävä pappisvaimo Arjaa suuresta sydämestä.

Kun Johanna saa entisen soitonopettajansa viestin, kahdentoista vuoden aikana koteloituneet muistot palaavat mieleen. Silti, kaiken tuskan jälkeen, mustat ja valkoiset koskettimet alkavat taas toivekkaasti lomittua toisiinsa.

Jukka-Pekka Palviaisen romaani John Lennonin valkoinen flyygeli on moniaalle polveileva draama, jonka päähenkilöt etsivät ulospääsyä täyttymättömän rakkauden, syyllisyyden ja anteeksiannon spiraalista. (takakansi)

John Lennonin valkoinen flyygeliin mahtuu monenlaista henkilöä ja paljon asiaa, vaikka kirja olikin minusta melkoisen lyhyt. Jukka-Pekka Palviainen oli osannut kertoa koskettavan tarinan asiasta, joka on edelleen tabu: raiskaus ja hyväksikäyttö. Yllätyin siitä, miten hienosti hän oli osannut kertoa Johannan osuuden ja Erkin puheenvuoro lähinnä ärsytti. Ärsytti, koska ajan kuluessa ihminen alkaa käyttäytyä kuten hän ja etsii lopulta muista ihmisistä sitä syytä kuin itsestään. Yleensä en pidä kirjoista, joissa on monen ihmisen tarina, koska ne tekevät mielestäni kirjasta hyvin sekavan. Mutta tässä kirjassa oli se jokin, joka sykähdytti. Oliko se sitten Johannan kaunis, mutta surullinen ääni? Vai oliko se ihmisen kasvaminen ja viisastuminen kuten Miron kasvu nuoresta kapinallisesta vastuullisemmaksi aikuiseksi? Sitä en tiedä, mutta tämä kirja puhutteli minua paljon.