taivaslaulu-normal.jpg

Ilmestynyt 2013. Gummerus. (s. 281)

Kertomus kohtuullisista miehistä ja naisista

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, he näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirttipöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.

Pauliina Rauhalan esikoisteos on rakkausromaani, jonka tarina ja kuvat poikkeavat nykykirjallisuuden valtavirrasta. Taivaslaululla on vahva eettinen sanoma. Se on viimeiseen asti elämän puolella. (takakansi)

Taivaslaulu on herkkä ja tunteita herättävä kirja, jolla on hyvin vahva sanoma. Se on kertomus lestadiolaisuudesta, vanhemmuudesta ja tunteista. Heräämisestä ja oman itsensä löytämisestä. Uskontoa kritisoidaan, mutta rivien välistä voi lukea myös sen, että ihminen voi olla onnellinen myös uskossaan. Itse olen sitä mieltä, että kukin saa uskoa siihen mihin uskoo: kunhan hän on vain onnellinen.

Pauliina Rauhalan teksti on hyvin kaunista ja runollista. Hän on kertonut Viljan ja Aleksin tarinan hyvin koskettavalla tavalla, antanut heille rohkeasti oman äänensä. Myönnän, että mietin pari kertaa, haluanko lukea tämän tyyppistä kirjaa. Valitsen harvoin uskonto-aiheisia kirjoja, sillä niistä on monesti hirveän vaikea kirjoittaa ja ateistina koen välillä, että uskonto ei ole minulle läheinen. Onneksi luin Taivaslaulun, sillä se eroaa huomattavasti näistä kirjoista enkä kokenut sen olevan minulle vaikealukuinen. Kieltämättä oli kiehtovaa lukea kirjaa lestadiolaisuudesta. Lestadiolaisten ajatuksista, historiasta ja siitä, mitä heille opetetaan. Lapsena tunsin muutamia lestadiolaisia, mutta aikuisena he ovat jääneet vieraiksi ja siksi tämä kirja oli hyvin tervetullut lukukokemus.

Taivaslaulu ei ole pelkästään kertomus lestadiolaisuudesta, vaan Vilja miettii samalla omaa äitirooliaan ja siitä, mihin hän riittää. Jaksaako hän kasvavaa taakkaansa vai antaako hän periksi omalle väsymiselle. Mielestäni Aleksi oli todella hieno mies ja lopulta hän teki yllättävän päätöksen: hän laittoi oman perheensä jumalan edelle. Vaikka kyseessä onkin fiktiivinen henkilö, uskon että hän tulee järisyttämään jollain tasolla maata. Taivaslaulu ei ole kirja pelkästään uskonnosta tai itsensä etsimisestä. Se on kirja myös vanhemmuudesta ja voimavarojen löytymisestä.

Viljan silmänalukset tummenivat joka vuosi. Hän etsi komerosta kukallisen äitiysmekon uskollisesti aina uudestaan, mutta ilo pilkahti katseessa yhä harvemmin. Opiskeluaikoina Vilja nauroi paljon ja keskustelu yön asti. Lasten synnyttyä hän hiljeni, ilojen lisäksi myös surut muuttuivat vaiteliaiksi, vaikka toisinaan he yhä saivat lahjaksi illan, jolloin sanat hellivät kuin hierovat kädet, perin pohjin kiireettöminä. Aleksilla oli syyllinen olo. He olivat vielä onnen puolella, mutta kuinka kauan? Jos hän olisi tiennyt, millaiseen vuoristorataan Vilja joutuisi, he olisivat menneet naimisiin vasta monta vuotta myöhemmin. Jos hän olisi tiennyt, hän olisi varmasti jaksanut odottaa. (s. 221-222)

Arvostelukappale.