Alkuperäinen teos They all dead, aren't they, ilmestynyt 1986. Suomennettu 1990, suomentajat Marja-Leena Liljemaa & Hannele Louhivuori. Kirjatoimi. (s. 274)

"Ovatko he kaikki kuolleet?"

Tämä epätoivoinen kysymys purkautui äidin suusta hänen odotellessaan kotinsa edustalle pysäköityjen poliisiautojen ja ambulanssien keskellä varmistusta kotiin jääneiden lasten kohtalosta. Äidin epätoivoista kysymystä seurasi myöhemmin toinen: "Näenkö vielä lapseni?" Toivottomaan tuskaan toi lievitystä vastaus, joka lupasi sekä hänelle että hänen lapsilleen tulevaisuuden ja toivon. Siksi tämä kirja ei ole vain raportti etusivun uutiseksi joutuneen perheen elämästä ja traagisesta kohtalosta, vaan myös etsinnästä, joka johti kestävään onneen ja iloon. (takakansi)

Järkyttävä tosielämään kohdistunut rikos, joka mietityttää vieläkin. Meinasin jättää kirjan pariin otteeseen kesken, kun aloin miettimään, mitä pahaa lapsille oli tapahtunut. En kuitenkaan voinut olla lukematta, sillä kirjassa luvattiin myös toivoa. Ainoa mikä hieman ärsytti, oli liian uskontopainotteinen teksti, koska en itse usko ollenkaan jumalaan. Jääköön se kuitenkin minun mielipiteekseni, sillä tämä kirja on Joy Swiftin kertomus selviämisestä ja uskosta parempaan elämään.