Ilmestynyt 2007. Atena. (s. 137)

Yhtäkkiä tapahtuu käsittämätön: lapsi kuolee. Kaiken piti olla hyvin, perheeseen oli syntymässä kolmas lapsi, oli kesä ja vauvanvaatteet odottivat. Sitten tuli suru. Varoittamatta ja lupaa kysymättä. Miten tästä eteenpäin?

Teresa Laine-Puhakainen pohtii raskasta kokemustaan itseään säästelemättä. Miksi minä menetin lapseni, mikä merkistys tapahtuneella on, voiko elämä olla liian lyhyt?

Maailmasta katoavat värit, tilalle astuu hiljaisuus, kysymykset pyörivät kirjoittajan mielessä. Miksi pienille ihmisille ja suurille tunteille on niin vähän tilaa? (sisäkansi)

Mietin kauan, mitä kirjoittaisin tästä kirjasta. Kirja on hyvin koskettava ja sen tunnelma, suru on hyvin käsin kosketeltava. Surustaan huolimatta kirja on hyvin kaunis ja kirjailijan omat ajatukset hyvin selkeitä, vaikka monessa vaiheessa tuntui kuin ihmiset vähättelisivät hänen kokemustaan. Me jokainen olemme erilaisia ja teemme surutyötä eri tavalla: joidenkin pitää tehdä työtään, joidenkin pitää saada surra vaikkapa pimeässä huoneessa. Eniten minua ihmetyttikin ammattihenkilöiden suhtautuminen äitiin: ihminen on masentunut, kun suree ja kaikki on lääkkeillä hoidettavissa. Tai mitä siitä, valitettava tapaus ja mitä tuosta puhumaan. Tuntuu kuin suru olisi peikko, jota pelätään ja joka tekee meidät heikoiksi. Suru pitää surra pois, ei sitä voi mitenkään muuten lääkitä.

Suosittelen kirjaa hyvin lämpimästi, minulle se antoi monia näkökulmia ja vaikka oma suruni on ollut erilainen kuin kirjailijan, se on opettanut ymmärtämään suruani.