Ilmestynyt 2012. Atena. (s. 295)

ERISTYNYT MÖKKIKYLÄ lupaa rauhaa lomailijoille: nelikymppinen perheenäiti Annukka tarvitsee hermolepoa, lööpeissä ryvettynyt bändi lähtee paikkaamaan välejään, isä lomailee pienen tyttärensä kanssa, iäkäs pariskunta viettää kuherruskuukauttaan. Idyllisen mökkikylän historia kiehtoo lomailijoita - lähistöllä sijaitsee muinainen uhripaikka.

MÖKKILÄISET TEKEVÄT kapean kuunsirpin valossa uhripaikalle yöllisen tutkimusretken, jonka seurauksia kukaan ei osaa aavistaa. Pian myyttien ja todellisuuden rajat alkavat sekoittua: metsä puristuu mökkien ympärille, tuuli hengittää kuin elävä olento ja kuu hohtaa taivaalla keskellä päivää. Sitten rannasta löytyy ruumis. Se on peittynyt mustiin perhosiin.

MUSTA KUU on vahvatunnelmainen ja aistillinen kertomus ihmismielen pimeästä puolesta, syyllisyydestä ja vastuusta. Muinaiset myytit ja jännitys punoutuvat yhteen maagiseksi kokonaisuudeksi, joka sulkee lukijansa taikapiiriinsä.
(takakansi)

Luettuani Mia Vänskän toisen romaanin aloin vakuuttumaan, että Suomesta löytyy hyviä kauhukirjailijoita. Musta kuu tuo tietyllä tavalla mieleen Stephen Kingin kirjat, mutta eron niissä tekee se, että romaanissa on paljon suomalaisuutta ja omaa mytologiaamme. Mielestäni Musta kuu ei ollut niin hyvä kuin Saattaja, mutta tämä kirja oli omalla tavalla hyvin kiehtova. Hiipivä kauhu piti otteessaan ja vaikka juoni oli ennalta-arvattava, sain silti pureskeltuani kynteni lyhyeiksi. Saattaja oli mielestäni ehkä hieman pelottavampi, joka saattoi tosin johtua siitä että asun itse vanhassa rintamamiestalossa. Talossa, jossa tosiaan mielikuvitus lähtee lentämään. Musta kuu tosin toi mieleen lapsuuden leikkipaikat, nuo mystiset metsät. Mummoni, joka opetti kunnioittamaan metsän henkiä ja vanhan kansan uskomuksia. Musta kuuta lukiessani tuli mieleen, olemmeko todellakaan yksin tässä maailmassa...

Jään mielenkiinnolla odottamaan Mia Vänskän tulevaa kirjaa. Hänellä on todellakin kirjoittamisen taito.