Ilmestynyt 2008. Edico Oy. (s. 198)

Lähes julmalla suorapuheisuudella ja hurtilla huumorilla "sadistiope" Emilia ja "hulluhoitsu" Kati ottavat kantaa erityislapsiin liittyviin ongelmiin ja laittavat siinä ohessa myös itsensä peliin. Sähköpostein he pohtivat lastenkotiohjaajan ja erityisopettajan työtään, itseään ja yhteiskuntaa. Kahden hoitoalan ammattilaisen keskusteluissa ruoditaan ammatin nurjat ja muutamat hyvätkin puolet sekä omat ihmisenä olemisen ongelmat. Kyytiä saavat yhteiskunnan päättäjät, opettajien ammattikunnat, miehet, koirat ja kaiken keskipisteenä olevat, erityisen vaikeissa olosuhteissa kasvavat lapset ja heidän vanhempansa. Realistinen kuva, joka Emilian ja Katin keskusteluista välittyy, on hätkähdyttävä.

Kaksinpuhelu paljastaa, kuinka yhteiskunta yrittää tarjota apua ja tukea erityislapsille ja heidän perheilleen, mutta tukitoimet eivät riitä alkuunkaan. Luokkakoot muuttuvat suuremmiksi, ja kunta yrittää tehdä säästöjä niukentamalla koulumaailman resursseja. Perheissä lapset voivat entistä huonommin, mutta välttämättömiä huostoonottoja ei tehdä kunnilla koituvien tappioiden vuoksi. Mielenterveysongelmien ennaltaehkäisy ja perheiden tukeminen on lähes olematonta. Virkoja on niin vähän, että sijaiset vaihtuvat erityislasten elämässä jatkuvasti ja lapselle tärkeää pysyvyyttä ei enää ole. Koska päättäjät kieltäytyvät näkemästä asioiden tilaa realistisesti, Emilia ja Kati nostavat "kissan pöydälle" sellaisella vimmalla, että ulkopuolinenkin kauhistuu.

Kaunokirjallisen lukunautinnon ohessa Emilia Talan ja Kati Rajasaaren malleista välittyy kriittinen tarkastelu heidän työyhteisöönsä ja ammattirooleihinsa. Toki mustalla huumorilla höystettynä, sillä "sadistiopen" ja "hulluhoitsun" tarkoitus on herättää lukija pohtimaan omaa rooliaan kasvattajana, opettajana ja päätöksentekijänä. (takakansi)

Lainasin tämän kirjan kirjastosta, koska oma esikoiseni on erityislapsi ja tällä hetkellä hän käy kolmatta luokkaa. Siitä syystä erityislapset ovat lähellä sydäntäni ja luen mielelläni kaiken, mikä heitä koskettaa.

Kirjan erityislapset ovat erilaisia verrattuna omaan erityislapseeni: tyttärelläni on liikuntavammaisuus sairautensa vuoksi, kirjan lapset ovat erityisiä erilaisten käytöshäiriöiden vuoksi. Vaikka oma lapseni on erityislapsi eristä syystä, kirja oli mielenkiintoinen lukukokemus ja kurkistus erityisopettajan sekä lastekodin ammattilaisen työhön. Se antoi paljon ajattelemisen aihetta ja sai pohtimaan, millainen minä olen kasvattajana. Olenko liian vaativa vanhempi vai teenkö hyvää yhteistyötä koulun kanssa? Nipotanko turhasta, vaadinko liikaa lapselleni vai onko meillä just se, mikä meille kuuluu? Seuraavan kerran kun olen yhteydessä lapseni opettajaan, mietin tarkkaan miten asetan sanottavani.

Yhdessä asiassa olen täysin samaa mieltä kuin kirjan kirjoittaneet henkilöt: yhteiskunnan tukitoimet ovat riittämättömät. Tukitoimia tulisi olla enemmän. Tukitoimilla voidaan ehkäistä monta ongelmaa ja tarjota vanhemmille sekä muille, jotka ovat erityislasten kanssa tekemisissä, sitä jaksamista. Erityislapsen vanhempana tiedän millaista on palaa loppuun eikä avun hakeminen ole helppoa. Yhteiskunta tarjoaa monia kauniita sanoja, mutta toteutus puuttuu täysin. Byrokratia kaiken muun ohella osaa imeä mehut jopa urheimmastakin vanhemmasta.

Sadistiope ja hulluhoitsu on ehdottomasti kirja, jota suosittelen maamme päättäjille.