Ilmestynyt 2011. Otava. (s. 159)

Vanha kasvitieteilijä William N. on etevä mutta näkemystensä vuoksi tutkimuksen valtalinjasta erkaantunut mies, joka elää yksinäistä elämäänsä Pariisissa. Hän tutkii jäkälänäytteitä ja yrittää kirjoittaa tieteellisen suurteoksensa toista osaa, vaikka terveys reistailee. Kaupungilla kävellessään hän näkee monenmoista huomauttamisen aihetta pariisilaisten elämästä ja hänen muistojaan hallitsevat tietyt päähänpinttymät.

Kasvitieteilijän sapekkaista jupinoista kasvaa taitava tutkielma syrjäytyvän mutta vakaumuksistaan loppuun asti kiinni pitävän ihmisen mielenmaisemasta. Voiko tiedemies olla kuin taitelija? Vai unohtaako jälkimaailma ne, jotka olivat väärässä? (sisäkansi)

Olin pyöritellyt tätä kirjaa aiemmin kirjastossa käydessäni käsissäni, mutta jostain kumman syystä en vain ollut kiinnostunut tästä kirjasta. Liekö aihe ollut sellainen, ettei se herättänyt kiinnostusta ollenkaan, mutta nyt aakkoshaasteen myötä päätin sen lainata. Myönnän: yksi syy lainaamiselle oli kirjan lyhyys, luulen että kirja olisi jäänyt muussa tapauksessa hyllyyn.

Kaiken epäilyn jälkeen kirja osoittautuikin positiiviseksi lukukokemukseksi: kirjan päähenkilö William Nylander osoittautuu äksyilystään huolimatta hyvin sympaattiseksi herraksi ja pidin kirjan historiallisesta tyylistä. Jos en tietäisi että kirjan päiväkirjamerkinnöt ovat fiktiivisiä, voisin pitää niitä hyvin todenmukaisina: kirjailija oli mielestäni yhdistänyt todella hyvin Nylanderin elämän ja 1800-luvun lopun Pariisin. William Nylander (wikipedia) oli nimittäin henkilö, joka eli oikeasti 1800-luvulla. Hän loi ensin uraa Suomessa ja muutti myöhemmin Pariisiin, jossa tutki pääasiassa jäkäliä. En olisi uskonut koskaan, että voisin kiinnostua suomalaisesta tiedemiehestä (joka tutki vieläpä pääasiassa jäkäliä), mutta Carlsonin herkkä teksti teki tästä miehestä hyvin mielenkiintoisen hahmon. William Nylander on ainakin nyt jäänyt minun mieleeni hyvin vahvasti.

Säälivätkö rouvat minua? Minulla ei koskaan ole ollut riesaa vaimosta, kirkuvista lapsista ja huushollikin kelpaa, sillä ei pölykoira nurkasta kimppuuni hyökkää, mutta ihmisille sopii malliksi vain heidän oma elämänsä, ja tästä poikkeava henkilö on omituinen, vaikka he itse ravaavat arkielämänsä kehää kuin hevonen, joka pyörittää kaivonratasta. Lääketieteellisessä tiedekunnassa opettajani (olen unohtanut nimen) sanoi, että "sääli on sairautta". Hän oli sodassa amputoinut sotilaiden raajoja kirveellä. (s. 122-123)

Yksi miinus kirjasta löytyi: olisin kaivannut selitykset sille sivulle, jossa oli jokin selitystä vaativa kohta. Nyt ne löytyvät kirjan lopusta, mikä heikensi hieman lukukokemusta.