Ilmestynyt 2009. Gummerus. (s. 203)

Syksy haisee. Ummehtuneelta ja makealta ja sakealta. Sellaiselta kuin kuumana päivänä rakastelun jälkeen, paahdetulta sokerilta ja ruumiin eritteiltä yhtä aikaa. Mikä muu vuodenaika kykenisi olemaan yhtä väkevä? Ei, vasta silloin minä vedän ilmaa kunnolla sieraimiini ja työnnän käteni multaan, upotan sinne pulleita karheita sipuleita jotka loistavat keväällä. Sanotaan, että kukat ovat valon aikaansaannoksia. Mutta minulle niitä ei ole ilman syksyä, värien ja makujen ja hajujen ilotulitusta. (takakansi)

Laskettu aika herättää monenlaisia tunteita, ja vaikka kirjan novellit tuntuivat lyhyiltä, niillä oli minulle suuri sanoma. Oli kuin kirjailija oli pukenut omat ajatukseni sanoiksi ja olisin halunnut lukea niitä enemmän. Rakastuin Sari Vuoriston tapaan kirjoittaa, hänen ajatuksiinsa ja kepeän vakaviin ajatuksiin.

"Äiti on aina sanonut, että kuvissa pitää hymyillä, ja salaman räpsähtäessä huuleni lennähtävät keskelle poskia niin ettei ilme ole oma. Kuvan lapsella on semmoiset tuntomerkit, joista ei voi etsiä etsiä minua.

Ylioppilaskuvassa ilmeeni on tuima, melkein vihainen ja sivuun tuijottava. Minulla on musta mekko ja mustaa kynsilakkaa, eikä minua voi asettaa pianon päälle. Äiti leikkaa lehtileikkeitä rituaalimurhista ja saatananpalvojista ja jättää ne näkyviin, kuinka hän pystyy vastaamaan sukulaisten ahneisiin kysymyksiin kun minä näytän tältä?" (s. 85-86)